Pariskunta tahtoisi lapsia
Muttei natsaa ja hoidot on kalliita
Ne on jatkuneet kuustoista kuukautta
Ja hermot on hormonisohjossa
Eikä mies tunne itseään mieheksi
Kun ei kahta saa tehtyä kolmeksi
On joulukuun kuudes ja ikkunaan
Pitäs kynttilä sytyttää
Ja vaikka hetki on hauras ja kaipaava
Se on elettävä huolella
On elettävä huolella
Justiinsa, minähän elän niin huolella kuin minua kiinnostaa. Jos joskus menee päivä jos toinenkin "hukkaan" niin mitä sitten? Mitä on "huolella eläminen"? Ihan niinkuin elämääki pitäis suorittaa. Jos joskus ei jotain tapahtu, on paska päivä tai muuten vain vituttaa, niin so? Pakko sanoa, että aina ei oo ihan huolella eletty, mut tuskinpa se maailmaa kaataa.
Ei ole oikein mahdollisuus-oloja ollu viime aikoina. Mutta mitä siitä? Koko blogin otsikkokin on surkuhupaisa, kun en sittenkään pystynyt siihen. Hirveetä valitusta vain koko ajan. Mut ei haittaa, en aio elää huolella tai mitäään muutakaan. Pyh.
Kovasti oon miettinyt, että pakko kai mun on löytää jotain työtä/juttua elämääni siellä miehenkin paikkakunnalla. Ei voi elämä olla tällaista, että asuu paikassa, jossa ei edes halua asua. Onneksi työkään ei ole unelmatyötä (tai edes lähellä sitä, unelmatyötä tuskin mistään löytää), muuten olisi kyllä vaikeaa lähteä täältä. Ja ei tarvii kommentoida, että miksei mies tule mun paikkakunnalleni. Kun en itsekään halua asua täällä...Ei vieläkään voi olla ajattelematta, että onko kuluneet pari vuotta menneet ihan hukkaan. Olisinko saanut jotain työtä, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi tullut tänne jne. Sen ainakin olen ajatellut, että en olisi lähtenyt tänne, jos olisin tiennyt ne lapsettomuustutkimustulokset jo silloin pari vuotta sitten. Mutta jos ja jos ja jos...Jossittelu on turhaa. Monta hyvää asiaakin on näiden vuosien aikana sattunut, ja välillä on ollut jotenkin niin ristiriitainen olo, kun olen ollut niin onnellinen miehestäni, ja niin viiltävän surullinen lapsettomuudesta. Lapsettomuus tekee kyllä elämästä niin ristiriitaista, ettei ainakaan minun elämässäni mikään asia tähän mennessä. Jotenkin kaikki on hyvin, muttei sitten kuitenkaan. Näiden parin viimeisen vuoden piti olla elämäni onnellisinta aikaa, mutta ovatkin olleet tähän mennessä onnettominta aikaa. Että eipä sitä onneksi tiedä, mitä elämässä tapahtuu, onni tavallaan sekin. Ja mahdollisuus.
No, jos jotain voisi huolella tehdä, se olisi kiukuttelu, vittuuntuneisuus, surullisuus, masentuminen ja sieltä nouseminen. Tavoitteena.
