Nyt oli tarkoitus kirjoitella lapsettomuushistoriastani. Samaan aikaan koko blogin otsikko "Lapsettomuus on mahdollisuus" v*tuttaa. Enpä tiiä onko mikään enää mahdollisuutta, mutta asiathan on pakko säännöllisin väliajoin kyseenalaistaa.

Meillä alkoi vauvan yritys toukokuussa 2006. Olin ensialkuun vauvayritystä vastaan. Mies oli siitä jo puhunut jonkin aikaa (meillä näin päin, yleensähän se ilmeisesti on toisinpäin). En ollut mitenkään varma, olenko valmis, ei minulla ollut vakituista työpaikkaakaan. No, sinä keväänä kuitenkin sattui asioita, jotka muistuttivat elämän hauraudesta, joten päätettiin aloittaa yritys. Olin aika positiivisellä mielellä. Jopa seksiin tuli uutta säpinää, kun ajatuksena oli "ehkä nyt tärppää". Ajattelin, että ehkä jouluun mennessä tärppää. Eipä tärpännyt. Keväällä 2007 käytin ovulaatiotestejäkin, jotta yhdynnät olisivat ajoittuneet oikein. Eipä tärpännyt.

Keväällä 2007 sain työpaikan toiselta paikkakunnalta ja lähdin etäsuhteeseen. Yritystä oli ollut silloin siis vuosi. Ymmärsin, että yritys jää nyt vähemmälle, ja tärppiin ei ole mahdollisuuksia. Silti kävi mielessäni, että pitäisikö varalta käyttää ehkäisyä, jos heti kun aloitan työt, tärppääkin (!!!!????millä todennäköisyydellä??) Ajattelin, että ehkä tätä etäsuhdeaikaa kestää nyt vain vuosi, ja sitten voidaan taas yrittää. Kun toukokuussa yritystä oli tullut vuosi täyteen, itkin ekaa kertaa kuukautisten alkamista. Ei se ollut aikaisemmin surettanut. Koko ajan olin vain ajatellut, että ei tässä mitää vikaa ole, kohta voi tärpätä. Etäsuhteessa se valkeni, että nyt ei ainakaan tärppää. Pettymys oli valtaisa, ja uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen oli vaikeaa. Kesä 2007 oli toisaalta vaikea, toisaalta helppo. Uuden työn opettelussa meni päivät, joten asioita ei ehtinyt miettiä niin paljoa. Syksyllä 2007 taas mittailin omia lämpöjäni, ja joka kerta meni ovulaatiot ohi. Tammikuussa 2008 päätettiin mennä tutkimuksiin etäsuhteesta huolimatta. Olihan kunnon yritystä se vuosi täynnä. Tammikuussa 2008 kävin terveyskeskuksessa, siellä ei löytynyt sisätutkimuksessa, ultrassa eikä hormoniarvoissakaan mitään huomioitavaa. Maaliskuussa käytiin keskussairaalassa, siellä selvisi, että toinen munanjohdin on tukossa, ja munasarjat ovat polykystiset. Miehestä ei löytynyt mitään vikaa. Tuo käyntipäivä oli kyllä yksi pahimmista päivistä elämässäni. Jotenkin ajattelin, että ei minussa kuitenkaan vikaa ole, sillä se olisi kai mielestäni ollut pahin vaihtoehto. Sitten mitään hoitoa ei olisi ehkä saanut, vain kehotusta jatkaa yritystä ainakin ensialkuun. Mutta oman viallisuuden kohtaaminen oli kamalaa. Muistan vain, kun käynnin jälkeen mentiin Hesburgeriin syömään, yhtäkkiä vain kyyneleet valuivat ja mies kyseli, mikä mulla on (vaikka tiesi kyllä). En ikinä unohda sitä paikkaa, sitä ikkunanäkymää sieltä Hesburgerista (että näinkin unohtumaton Hese-kokemus...), en niitä lasten huutoja ja kiljahduksia. Niistä tuli mieleen, että oman lapsen kiljuntaa en kuule välttämättä koskaan. Ihminen ei kai mielellään kohtaa omaa rajallisuuttaan, omaa mahdottomuuttaan tehdä joitain asioita; tuo munanjohtimien aukiolotutkimus oli sellaisen kohtaamista oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni minulle.

Minulla siis epäillään endometrioosia, koska johdin on tukossa, ja siitäpä onkin saanut hyvät itsesyytökset. Miksi en ole tajunnut, kun kuitenkin joka kerta on menkkakipuja, ja joitain outoja vihlaisuja loppukierrosta? Miksi en ole kysynyt äidiltä, onko hänellä tai muilla sukulaisilla endometrioosia? Miksi, miksi, miksi? Miksi en ole syönyt e-pillereitä kuin pari vuotta...? Turhiapa ne itsesyytökset ovat, mutta silti.

Meille suositeltiin clomi-hoitoa ensialkuun. Oltiin kuitenkin etäsuhteessa, niin ei ruvettu yrittämään niitä; ovulaation aikaan olisi aina pitänyt olla yhdessä, joten ei viitsinyt ruveta säätämään. Vuosi 2008 meni siinä, oikeastaan en edes ajatellut hoitoihin rupeamista. Ajattelin, että ensi vuonna sitten. Vuosi meni aika nopeasti, mutta ei varmasti ainuttakaan päivää kulunut, etten olisi muistanut lapsettomuuttani. Oli monta kiertoa, joissa tärppi olisi voinut käydä - mutta ei käynyt.

Etäsuhde jatkui, ja yhtäkkiä viime tammikuussa päätettiin, että jos mahdollista, nyt voidaan yrittää ainakin kolme kiertoa clomeja. Säädettiin talvilomat ja muut vapaat ovulaation aikoihin. (Voihan niitä lomia tuohonkin tarkoitukseen käyttää...) Ekassa clomikierrossa kävin ultrassa. "Täällä oikealla puolella on joku...ei, se näyttää liian isolta munarakkulaksi, se on varmaankin kysta. Vasemman puolen munarakkulat ovat liian pieniä. Mutta voitte yrittää raskautta". Oli pettymys. Yritettiin raskautta, mutta ei ollut mitään toiveita. Toisessa clomikierrossa kävin ultrassa. Nyt vasemmalla (vielä tällä avonaisella puolella) oli rakkula, ja mahdollisuudet olivat hyvät. Olin onnessani. Yritettiin, ovulaation jälkeen sain flunssan ja olin kolme päivää kuumeessa juuri oletetun kiinnittymisen aikaan (en tiedä vaikuttaako kuume siihen), ja ei tärpännyt. Tämä kerta oli toistaiseksi pahin pettymys lapsettomuuden aikana. Tuntui, että olen ihan hajalla, mikään hoito ei ikinä onnistu, ja että olen huono ihminen. Vielä yhden kierron söin clomeja, mutta en käynyt ultrassa. Luulen, että rakkula tuolloin oli oikealla puolella (eli tukossa olevalla) jos se jossain oli. Tokihan lääkäri sanoo, että munasolu voi siirtyä tukkeutuneelta avonaiselle puolelle, mutta ei kai se joka kerta siirry. Siksi mulla ainakin usko onnistumiseen silloin kun munarakkula on väärällä puolella, on ihan nolla.

Tuo asia minua onkin vaivannut, että onko se siirtyminen todella niin todennäköistä, että rakkuloita ei kannata kasvattaa molemmille puolille clomifenillä siinä tapauksessa, jos toinen johdin on tukossa. En ole asiaa lääkäriltä kysynytkään, mutta omasta näkökulmastani näen kyllä joka toisen kierron hukkaan heitetyltä. Sama olisi tilanne ilmeisesti myös inseminaatioissa, joita meille seuraavaksi suositeltiin, ja niihinkin suhtaudun pessimistisesti. Mitäpä ne auttaisivat asiaa, jos miehen sperma on kuitenkin ihan ookoo? Mutta enhän ole lääkäri. Tietenkään. Turhalta vain tuntuu koko inssi. Toinen kummallinen asia oli, kun kysyin polin hoitajilta tuosta luteaalivaiheesta. Minulla kun clomien kanssa (ja ilmeisesti ilmankin) on luteaalivaihe aika lyhyt, luultavasti 9-10 päivää. Hoitajan mielestä ei ole ongelmaa, jos kierto vain on 27-28 päivää. Luteaalivaiheesta ei ole minulta koskaan kysytty noissa tutkimuksissa/lääkärikäynneillä. Ihmettelen.

Nyt meillä on hoitotauko. Pääasiassa sen takia, koska en tiedä kestänkö yksin kaikki hoitoihin liittyvät pettymykset. Haluan olla miehen kanssa saman katon alla silloin. Toisaalta haluaisin, että kaikki hoidot olisivat ohi mahdollisimman nopeasti, niin voisi keskittyä normaaliin elämään, toisaalta en halua hoitoja nyt, ja minulla on muutakin elämässä. Ristiriitaista on lapsettoman elämä.

Jotkut ystäväni stressaavat siitä, että elämä on liian lyhyt, ja että jos haluaa omia lapsia, ne olisi hankittava 10 vuoden sisällä. Mutta kun sitä ennen pitäisi tehdä 1000 asiaa. En sitten tiedä, ehkä olen "onnekas", kun minun ei tarvitse miettiä tuollaista asiaa; joku päätti minun puolestani.