Jospa se taas kohta helpottaisi tämä ahdistus. Pikkusen parempana taas tänään. Jos joku vain sanoisi, että kaikki järjestyy, vaikka lopetatkin työt, löydät kyllä jotain työtä etkä syrjäydy ja joudu pois työmarkkinoilta. Pelottaa vain niin se vaihtoehto. Että syrjäytyisi. Ei mikään taloudellinen pärjääminen niinkään huoleta, pärjään kyllä vähällä rahalla halutetessani. Mutta se perhanan suorituskeskeisyys-peikko vaan vaanii. Tuntuu, että kun kerran olen lapseton, niin koko ajan pitää olla suorittamassa. Sais kyllä tähän päähän tehdä jonkun formatoinnin, olisi ihan tervetullutta.

Hmm, miksi joitain tunteita pitää toisten arvostella. Jos sattuu avautumaan, että on katkera, niin johan on joku viisas sanomassa, että katkeruus ei ole eteenpäin vievä voima. No prkl, ihan niinkuin itse en sitä tietäisi. Vitutus taas tuntuu olevan eteenpäin vievä voima. Ja jos joku ei ole ollut tässä tilanteessa, lapsettomuus ja etäsuhde, niin turha tulla mitään maailmaa muuttavia vinkkejä jakelemaan. Kun on kaksi vaihtoehtoa, suorittaminen ilman lasta ja onnettomasti etäsuhteessa, ja työttömänä olo lasta yrittäen ja jatkuvasti pettyen "onnellisessa" normisuhteessa, niin jotenkin tuntuu niin vaikealta valita. Päättää. Tai olla päättämättä. Molempi pahempi, tai oikeastaan molempi paska.

Tuttu helvetti on mullekin kai mieluisampaa kuin vieras taivas.