Voihan v*ttujen kevät, en saa mitään otetta oikein mistään. Tai siis ku ajatukset kiertää vaan yhtä kehää. Mietin menneisyyttä, miten silloin joskus 5-6 vuotta sitten oli asiat niin hyvin, vaikka ei silloin tajunnutkaan sitä. Radiossa keskusteltiin abortista, ja tajusin, että minä itse en edes 2-kymppisenä tiennyt, haluanko koskaan lapsia tai mitä olisin silloin tehnyt, jos olisi sattunut vahinko. Miten tämä elämä voi olla tällaista?

Pakko olisi vain tajuta, että ei tätä elämää voi suunnitella ja määrätä. Mutta miksi oi miksi se on niin vaikeaa? Koko ajan pyörii ajatus - milloin siitä elämästä tuli niin hallitsematonta, miksi, ja mitä voin tehdä, että se ei tuntuisi niin hallitsemattomalta. Syytän itseäni ihan kaikesta, siitä, kun en ole saanut työpaikkaa sieltä mistä tahdon, siitä, että en ole lopettanut nykyisessä työssäni. Niin ahdistavia ajatuksia. Pakko vain kirjoittaa ne ylös jonnekin. Ei tästä muussista kyllä kukaan mitään tajua, mutta pääasia, että minä tajuan.

Koko ajan pitäisi olla aktiivinen, hakea sinne sun tuonne, olla ulospäinsuuntautunut ja iloinen ja plaa plaa plaa. Miten sitä pystyy, kun päässä kiertää samaa rataa ne samat vanhat syytösajatukset ja sitten ne niin ihanat suru - viha - vitutus - ahdistus - masennus - kateus - katkeruus.

"Nyt jos kestät tämän vuoden, niin on seuraava.
Jos kestät sen, niin kestät sitten varmaan vielä yhden"

Niinpä, vähän ku mun elämästä. Oikeesti, ajattelen vain sitä, että pakko jaksaa tämä vuosi kun jaksoin viimekin vuoden. Ei voi ihmisen elämä olla tällaista!

Lapsettomuus on tosiaan mahdollisuus, että huomenna voidaan sitten suurella ilolla viettää lapsettomien lauantaita ja iloita vapaudesta! Justiinsa...