"Kuinka siis voit edes väittää, sä että yksinäinen oot, kun halki kaupunkimme kuljet, ilman että silmäs suljet, huomaat, että sentään, lähes onnellinen oot"

Miksi omaa tilannettaan pitää aina verrata muihin, joilla on kaikki asiat elämässä perseellään? Millaista on olla lähes onnellinen? Apua.

Huonot sanat. Vituttaa.

Kävin lenkillä ja seisoin järven rannalla, katselin vielä jäitä, jotka eivät olleet lähteneet. Peipponen lauloi ja joutsenet kirkuivat ja minä itkin.

Sattuu kyllä, kun ei voi antaa kaikista rakkaimmalle ihmisille isyyden onnea. Tuo olisi varmasti niin hyvä isä, ja innoissaan elämänmuutoksesta. Vitut, sekin ahdistaa, kun äitienpäivä ei ahdista, vaan ihan muut asiat. Syksyllä isänpäivä ahdisti, kun lehdessä oli joku hehkutusjuttu isistä ja lapsista ja siitä mitä isänpäivänä tehdään. Paskat koko äitienpäivästä.

Tuntuu, että olen menettänyt elämänhallinnan jossain mielessä. Joskus aiemmin, kun ei oltu etäsuhteessa, oli sentään se rakas ihminen vieressä tukemassa. Olin työttömänä, mutta ei se ollut niin vaikeaa kuin tämä elämäntilanne. Tuntuu, että mikään ei ole hallinnassa: työ, asuinpaikka, oma ruumis, lapsen saaminen/lapsettomuus, lapsettomuushoidot, ei mikään. Langat ei oikein pysy käsissä.