Välillä tuntuu, että enhän minä ole minä ollenkaan.

Keskittymiskyky on huono.

Olen rasittava ja vittumainen ämmä.

Olen ärsyyntynyt, epäystävällinen, ja plaaaah.

Ihmettelen, miten mies on minua välillä kestänyt. On hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, mikä on tällä hetkellä minulle suurin ihme maailmassa.

Ehkä oon vaan rasittava ja tiuskiva, koska kokeilen jotain rajojani, että kestääkö minua enää kukaan?

No välillä oon ihan normaali, eipä minusta ota selvää erkkikään.

Tänäänkin vitutti ja suututti ihan liikaa. Joskus vaan vituttaa. Ei voi mittään. Koko liikuntaharrastustuokionikin mietin itseäni ja lapsettomuutta. Ei pitäis.

Lapsettomuus on mahdollisuus ehkä jonkin lapsellisen ja terveen ihmisen mielestä. Koko blogini otsikko on paskaa ironiaa.

Minä en ole terve.

Minua vituttaa kaikki ihmiset, jotka valittavat turhasta. Ei se kai heille ole turhaa, mutta minulla näyttäytyy turhana.

Niin, että milloin ja miksi minusta tuli tällainen. Etäsuhdekin vaikuttaa, ahdistaa.

Silti, päivääkään en vaihtaisi pois. Oikkeesti.